keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Innokkaat irtohyppääjät

Joulu on ensikuussa, ja hevoset saavat irtohypätä sulalla, lumettomalla ulkokentällä. Ja sehän sopii! Talvi on muutenkin kaikin puolin yliarvostettu vuodenaika.

PH ja Viivi pääsivät kumpikin pitkästä aikaa jumppailemaan irtohyppäämisen parissa. Näiden kanssa homma on ihanan helppoa ja toimivaa! Molempien ponien tapauksessa talutan ne riimusta pidellen kujan suulle. Hieman ennen kujan alkua irrotan otteeni, ja annan käskyn "Mene". Jos nuo lyllykät nostaisivat laukan pysähdyksistä puoliksikaan noin näppärästi ratsain ja ajaen, olisin melkoisen tyytyväinen. Kumpikin painelee kujan lävitse, ja tulee sitten ottamaan vastaan palkintonaminsa ja valmistautumaan uudelle kierrokselle. Niin näppärää!

Ensin hyppyvuorossa oli PH. Pepin tekniikka on erityisesti pienillä esteillä sellainen, että katsojana tekisi mieli peittää silmät. Vasta esteiden hieman noustessa hyppytyyli alkaa muistuttaa enemmän hevosta kuin polkupyörää, mutta pienistä se on toki verryttely aloiteltava. PH on usein hieman laiska irtohyppäämään, ja ujutti tälläkin kertaa vähän väliä kahden laukan väliin töpöttävää kolmea. Sekaan mahtui kuitenkin myös hyviä hyppyjä!


PH on tällä hetkellä saikuttelun jäljiltä melkoisen tuhdissa kunnossa. Erityisesti ajaessa lähinnä itkettää, kun silan molemmin puolin muodostuu muhkea makkara.

Ensimmäiset verryttelyristikot tietenkin ryömitään ylitse kuin humalainen vompatti.





Tässä kohtaa poni alkaa tarjota jo jonkinasteista hyppäämistäkin, eikä vain heittäydy parasta toivoen estettä kohti. 







PH'n uusi este-ennätys, 105cm! Tämän jälkeen silminnähden itseensä tyytyväinen juniori pääsi loppukäynneille ja loimiin käärittynä talliin kuivattelemaan. 

Viivi innostuu yleensä toden teolla rellestämään irti päästessään vain, jos mukana on riekkumiseen inspiroivaa seuraa. Tällä kertaa mummeli oli kuitenkin ilmeisesti sitä mieltä, että pelkkä kevyt kärryttely ja ilman satulaa ratsastelu ei riitä purkamaan hänen patoutuneita pärinöitään. Niinpä Viivi pistelikin ensin hyvän aikaa sata lasissa kenttää ympäri minkä paksuista, karvaisista kintuistaan pääsi, ja keskittyi vasta sitten hyppäämään kujan pariin otteeseen.



Viivillä on kenttään sulautuva suojaväritys!


Tässä kohtaa mummeli totesi, että kappas, täällähän on esteitä. Ja sitten rallitettiin estekujaa väärään suuntaan. Ahkeran agilityponin kyseenalainen puoli on se, että se tuppaa ryntäämään kaikille näkemilleen esteille palkintonamien toivossa.

Otettiin sitten muutamat hypyt oikeinkin päin, ihan näön vuoksi.

Majesteettinen karvakasa puhisemassa uljaasti!










Viivi venyi muuten näppärästi samaan innariväliin, jota myös PH hyppäsi. Mitähän tässä nyt pitäisi sanoa mummuponin hyväksi junioria liikaa lyttäämättä...


Viivi sai näppärästi pitkät ja hartaat loppukäynnit narun päässä samalla, kun kävelin edestakaisin purkamassa kujaa pois kentältä tilaa viemästä. Nyt on sitten kummankin karvatynnyrin irrottelun tarve hetkeksi tyydytetty, ja voidaan taas tehdä hallitummin hommia! Viivi on nyt todettu toimivaksi ratsuksi myös kentällä, ja tänään olisi sitten vastapainoksi jälleen kevyen kärryttelyn vuoro. PH taas on urheillut itsensä tänään kunnialla läpi kärryttelymaastosta, joten huomenna odottelee käppäilypäivä. Tällä viikolla yritys on kova liikuttaa poneja niin ahkeraan, ettei ensi viikolla oman reissun alle jäävä useamman päivän vapaa juuri pureskele omatuntoa.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Viivi-poni voitko hyvin?

Voi se! Mutta mieleni tekee omistaa Viiville välillä ihan oma kuulumispostaus. 


Ainakin tutummat ihmiset ovatkin tienneet ennestään jo sen, että Viivin kesä ja alkusyksy eivät ole menneet suunnitelmien kannalta ihan putkeen. Nyt ollaan kuitenkin jääräpäisesti lähdetty uuteen nousuun, jotta muori saataisiin taas teräskuntoon. Enhän tietenkään halua, että ikä pääsee tekemään Viiville sen kaikkein klassisimman kepposen, jossa vanha hevonen lopulta hapertuu kasaan siksi, että se on turhan päiten jätetty eläkkeelle ihan vain olemaan ja seisomaan. Vanha lohikäärmemuori liikkuu siis jälleen ahkerasti, sekä tietenkin mahdollisimman monipuolisesti!


Olen ensinnäkin äärettömän tyytyväinen siihen, että Viivi asuu tällä hetkellä pihaton sijaan tallipaikalla. Viime vuonna pahimpien sadekelien aikaan kun tuppasi käymään niin, että kuuron yllättäessä tuuhea karvapallo kastui karvan tyviä myöten, eikä turkista sitten saanut järkevässä ajassa kuivaksi yksikään loimi. Lopputuloksena selässä oli jopa muutama kosteuden aiheuttama rupi. Kaiken aikaa ei viitsinyt pihattoon varmuuden vuoksi pukeakaan, ettei häiritsisi talvikarvan kasvatusta pihatossa vietettyä talvea varten. Olen myös skeptinen jättämään piehtaroimista rakastavan ponin koko yöksi ulos ulkoloimessa, jossa on melkoinen määrä remmejä joihin sotkeutua ja joka ei jumitilanteessa ratkea yhtä näppärästi kuin fleece. Nyt Viivi onkin hyvässä, kiiltävässä karvassa, ja uskallan tarpeen vaatiessa iskeä sille aina takkia niskaan ulos. 


Myös terveystilanne on tällä hetkellä suhteellisen valoisa! Vanhat jalat eivät toki enää nuorru, mutta juuri nyt ne eivät myöskään oireile. Linimenttiä toki kuluu, ja hoitajat kehittyvät päivä päivältä näppärämmiksi pintelöimään, mutta ainakaan hommaa ei jätetä pelkän toivomisen varaan. Mahakin on ollut pääasiassa tasaisen toimiva, mutta nyt Viivin vihaama piimäkuuri odottaa silti lähitulevaisuudessa. Viime päivät Viivi on taas pitkästä aikaa hieman ripuloinut, mitä en toisaalta ihmettele lainkaan. Mummeli kun päätti aiheuttaa minulle jonkin aikaa takaperin lähes sydänpysähdyksen lipeämällä yöllä ulos karsinastaan, ja pistämällä poskeensa kaikkien tallin pitkäkoipisten honkkelihevosten aamukaurat. Nähtävästi tämä teräsmahainen mummoponi on vain malliesimerkki siitä, että paha ei kuole tappamallakaan. 


Viivi on nyt joitakin kuukausia tarhannut kääpiölauman sijaan 6-vuotiaan Siideri-puoliveritamman kanssa. Syynä ihan yksinkertaisesti se, että Siideri olisi muuten jäänyt yksin vaille seuraa, ja Viivi taas tulee kelvollisesti toimeen lähes kenen tahansa kanssa. Parivaljakko yli 70cm korkeuseronsa kanssa on hieman huvittavaa katseltavaa samalla heinärenkaalla seistessään, mutta Viivi ainakin nauttii päästessään osingoille hoikan pitkäkoiven heinäannoksista. 


Pohjattomasta ruokahalusta päästäänkin sen arkkiviholliseen, eli liikuntaan! Varsin lomailupainotteisen kesän jäljiltä Viivin kunto on kohonnut mukavasti, ja poni liikkuukin nyt pääasiassa 5-6 päivää viikossa, mikä on minun makuuni oikein kelvollinen määrä. Joinakin päivinä liikutus on toki ihan vain hieman käppäilyä ja tempputreeniä, mutta parempi sekin kuin pelkkä heinärenkaalla meditoiminen.


Kärryhommia Viivi on tehnyt tasaisesti, vaikka myönnänkin ihan suoraan sen että tavoitteellista ajamista olemme tainneet harrastaa viimeksi elokuussa. Kärryillä kuitenkin puksutellaan maastossa ja kentällä pariin otteeseen viikossa, ja ponin piristykseksi tehdään ajoittain esimerkiksi tarkkuusajoon vivahtavia tehtäviä. Viivi on toiminut luotettavana ajokkina myös nuoremmille kuskeille, ja tarjonnut viihdykettä vetämällä kärrynsä perässä halukkaita pulkkailijoita. Tämä toki silloin, kun vielä oli lunta... Ajeltu ollaan reteästi myös citymaisemissa, kun uskollinen mummomopedi on kuljettanut minua autoteiden laitoja pitkin Pokémon Go-raideihin Terälahden suureen ja kuhisevaan keskustaan. Koulukyytiläiset ovat ainakin saaneet hihitellä ohi ajellessaan, kun Viivi on köpötellyt menemään autojen seassa turvasta hännänpäähän heijastimiin käärittynä.


Ohjasajoa ollaan myös harrasteltu sekä minun että ahkerien junioreiden puolesta. Silloin kun itse saan aikaiseksi oikeasti vaatiakin jotain, ollaan ohjasajaen päästy ajoittain työstämään ihan oikeasti esimerkiksi hieman väistöjä sekä erilaisia puomijumppatehtäviä. Viivi on kuitenkin myös loistava peli opettamaan uusia ohjastajia ohjasajon pariin, ja pienet Viivivuorolaiset ovatkin esimerkiksi innostuneet pitämään ponin kanssa toisilleen vuorotellen ohjasajotuntia erilaisten pysähdystehtävien muodossa. 


Viivin liikutusta kaikkein eniten on monipuolistanut se, että sen tiimiin kuuluu tätä nykyä entistäkin vakituisempana ja ahkerampana osapuolena 9-vuotias Varpu. Varpu on päässyt opettelemaan Viivin kanssa paljon ajo- ja ohjasajohommia ja kehittynytkin niissä jo oikein näppäräksi, ja Varpun mukana Viivi on päässyt myös lenkkeilemään maastossa maasta käsin vielä useammin, kuin itse ehdin sitä lenkittää. Varsinaisen liikunnan sijaan Viivi tosin ottaa nämä kävelyt mahdollisuutena imeä kitusiinsa kaiken syötävän nuhjuuntuneesta ojanpohjaruohosta aina sammalmättäisiin saakka, mutta oikoopahan koipiaan. 


Suurin läpimurto mummoponin liikutuksessa on nyt kuitenkin tapahtunut ratsastusrintamalla! Hiljan käytyä Halloweenkisoissa urheana stunttiratsastajana kokeilemassa, mitä villin lännen viimeinen rodeoratsu tätä nykyä sanoo selässä keikkumisesta, on Varpukin sisuuntunut Viivin kyytiin. Ja huippumenestyksellä! Tauko on selvästi tehnyt poikaa, ja aikaisemmin ratsastushommiin hieman närääntynyt Viivi on nyt toiminut maastoratsun virassaan kuin oikea enkeli. Viivihän on aina maastoillut ja hypännyt ratsastajan kanssa mielellään, mutta kouluvääntö on nostanut ponin ketutuskäyrät hetkessä huippulukemiin, ja sitten on nähty jos jonkinmoista kekkuliliikettä jotta työt loppuisivat. 


 Varpu on maastoillut Viivin kanssa nyt kolmeen otteeseen, ja jokainen reissu tuntuu menevän vain entistä paremmin. Mummeli on talsinut menemään korvat hörössä vähääkään kiukkuamatta, ja ollut silmin nähden pirteä ja reipas menopeli. Varustuksena ollaan jokaisella lenkillä käytetty ohjasajovyöllä kiinnitettyä satulahuopaa kuskin tasapainoilun helpotukseksi sekä Viivin ajosuitsia, sillä olen liian laiska vaihtelemaan sen parempia kuolaimia ajosuitsista ratsusuitsiin. Eipä sillä kyllä juuri väliä ole, kun ajan nykyään ainakin 90% ponin ajo- ja ohjasajokerroista pelkällä riimulla. 


Ensimmäisellä lenkillä pysyin varmuuden vuoksi taluttajan roolissa riimunnarun päässä, ja käppäilimme lenkin tallin tieltä risteävälle kääntöpaikalle ja takaisin. Otettiin kokeeksi myös yksi lyhyt ravipätkä, jonka senkin Viivi suoritti ilman mitään ylimääräisiä zoomailuja. 


Toisella lenkillä käytiin tallillamme asuvat yksärishettiksen Elviksen seurassa, ja Viivi ja Varpu testailivat ensimmäistä kertaa ilman talutusta ratsastusta ilman minkäänlaista ongelmaa. Tallin tien lisäksi poikettiin tieltä poikkeavalle metsäpolulle, jossa ratsukko kiipeili ja mutkitteli yhtä lailla ilman minkäänlaisia erimielisyyksiä. Tämä reissu käytiin kokonaan käynnissä, sillä tarkoituksena oli käydä kiipeilyttämässä itsensä salaa muiden rehuja täyteen rohmunneen ponin pötsiin hieman liikettä. Suunnitelma muuten toimi, ja kävely piristi mummelin turvotelleen mahan täysin paraatikuntoon! Varpu pääsi samalla harjoittelemaan hevosen mahaäänen kuuntelua, ja Viivin mahan pulputuksessa olikin melkoinen ero ennen ja jälkeen kävelylenkkiä. 


Kolmannella lenkillä käytiin niin sysipimeässä, että eteenpäin näki vain muutaman metrin puhelimen valossa. Varpu ja Viivi kuitenkin käppäilivät ja ravailivat lenkillä useat pätkät hyvällä menestyksellä, ja vielä täysin ilman taluttajaa! Tällä lenkillä nappasin itseni varmuuden vuoksi kiinni mummoponin kuolaimeen vain hädin tuskin 20 metrin ajaksi, kun kokeiltiin ensimmäistä kertaa laukkaamista! Ei mitään ongelmaa siinäkään, vaan mummeli suorastaan innostui päästessään puksuttamaan lyhyen laukkapätkän pelkän tallustelun päätteeksi. Nyt pyrinkin siihen, että muun liikunnan ohella Viivillä olisi viikossa 1-2 ratsastuspäivää. Ratsain kun päästään monille sellaisille poluille, mihin ei ole kärryjen kanssa asiaa, eli maailma laajenee taas hieman.


Sitten ovat tietenkin ne vähemmän urheilulliset työtehtävät. Viivi on toiminut useaan otteeseen ponikerholaisten koekaniinina, ja sen kanssa on harjoiteltu esimerkiksi loimittamista ja suitsimista. Samalla mummeli on päässyt esittelemään tempputaitojaan, jotka ovat nekin jälleen karttuneet hieman! Tätä nykyä Viivi osaa esimerkiksi nostaa etukavionsa eteen sanoakseen käsipäivää, kun sen etujalan vuohista koskettaa sormenpäillään ja sanoo "Terve" tai "Päivää". Seuraavaksi haaveissa olisi kehittää Viivin vakio kumarrustemppu sellaiseen pisteeseen, että sitä voisi käyttää osana ratsastajan selkäännousua. Nähtäväksi jää, päästäänkö todellisuudessa koskaan näin pitkälle. Yrityksen puutteesta ei ainakaan ole kiinni!

Tiivistettynä voisi siis sanoa, että Viivillä menee nyt ihan mukavasti. Ja sehän on positiivinen yllätys näin hevosihmisen normaaliin elämään nähden! PH'sta en taas sano sanaakaan, se kun pyörii Viivinkin puolesta loputtomassa syysflunssan spiraalissa. 

Vuonisbingo kiittää

Olen aikaisemminkin maininnut ohimennen siitä, että pidän listaa siitä, kuinka monella eri vuonohevosella olen ratsastanut. Tämän takia uusia vuoniksia pitää tietenkin testailla aina, kun hyvä sauma tulee! Ja nyt tuli, kun yleensä omalle tutulle tallilleen seitsemänä päivänä viikossa jumittunut ponitäti sai taas aikaiseksi raijata itsensä muutamaksi tunniksi vieraisiin. 
Päätettiin Idan kanssa olla sosiaalisia, ja lähteä Yli-Tokon vuonohevostilalle poneilemaan! Jonna antoi meidän vielä anteliaasti ihan itse valikoida itsellemme tasaisia pötkijöitä, joilla humputella sekä kentällä että maastossa. Omalle listalleni sainkin siis lisätä kaksi uutta ponituttavuutta!

Pieni ja pyöreä Lempi-harmaahallakko oli melkoinen kulttuurishokki, fiilis selässä oli sitä tasoa että vähän jalkoja venyttämällä olisi ylettänyt varpaansa maahan. Kun pahin tyrmistys laantui, oli poni kuitenkin ihan äärettömän symppis pallero! Tällaisen kun saisi sen 15cm korkeampana, puhuttaisiin jo ihan minun tyylisestäni hyvän mielen tätikuljettimesta.



Toisena testiratsuna oli naurettavan leveäselkäinen Bambi, jota olenkin halunnut kokeilla loppukesän käyttökisoista lähtien. Silloin tuli vilkuiltua ponin selkää laitumella sillä silmällä, että tamma näytti lähinnä vuonohevoseksi naamioituneelta pöydältä, joten pitihän se kokea. Oli kyllä hauska vempain tämäkin, vaikka jopa allekirjoittaneelle oli aika pysäyttävä kokemus tajuta, että jalka oikeasti törötti lonkasta polveen saakka vaakasuoraan sivulle, ja vasta sitten oli jotain havaintoa selän reunoista. 





Kaikki tähänastiset kuvat olivat Jonnan käsialaa! Loput ovatkin sitten omaa kännykkälaatua.


Kumpikin tamma oli kyllä ihan kaikin puolin kelvollinen kulkupeli! Valittamatta kokeilisin kumpaakin myös uudemman kerran. Suosikkiponini Yli-Tokolta kuitenkin on ja pysyy, ja sen kanssahan piti tietenkin ehtiä myös lenkille kun oltiin Forssaan saakka junailtu!


Lupsakka valkohallakkotamma Lia iski minuun alun perin siitä syystä, että siinä oli paljon yhtäläisyyksiä Lunan kanssa. Siksi olikin hassua huomata, että samassa hengessä jatkettiin. Lunan töitä on kesän jälkeen kevennetty selkeästi valmennustunneista enemmän alkeistuntipainotteiseksi, ja tamman selkälihakset ovatkin päässeet hieman tippumaan. Aikansa vei, että oma tasapaino tottui siihen että aikaisempi rantapalloselkä onkin tätä nykyä lähes normaalin hevosen muotoinen, mutta tätä nykyä fiilis tutun mammatamman selässä on jo taas täysin kotoisa. Lia puolestaan oli joutunut sairaslomailemaan, joten tämäkin tupsutukkainen ponirouva tuntui selkään hyvin samalta kuin keltainen vastaparinsa! Maailma selvästi viestittää, että afro-otsatukkaiset hevoset ovat minulle suunniteltuja. Pitäisi varmaan parturoida myös PH'n otsatukka muistuttamaan vessaharjaa, niin tulevaisuudessa olisi menestys taattu!

Reissu oli äärimmäisen kannattava, ja Ida onnistui jopa kiidättämään minut ajan kulua ja logiikan lakeja uhmaten junaan kohti kotia sen sijaan, että olisin ryhtynyt telttailemaan takkini alla Humppilan söpön pienen rautatieaseman pihassa! Uusi keikka piti tietysti buukata heti. Tämä on tätä hurahtaneen hevosihmisen sosiaalista elämää, kun omalta tallilta poistutaan vain muille talleille.